Rotinat

(16.8.- 30.9.2004 Pohjois-Savon aluenäyttelyn katalogiteksti, Art Anna galleria ja kaupunkitila, Iisalmi, )

Rotinat=Kun käydään ensimmäisen kerran katsomassa vauvaa, viedään rotinoita (= leivonnaisia, pullaa yms., jotain itse leivottua) koska äiti/perhe ei ehdi itse leipoa tarjottavia vieraille.

”Teen taiteeni ilman pyyntöjä, ilman palkkaa, tavallaan se on lahja, koenettä suorastaan lahjoittaudun” sanoo Jarkko Juvonen, yksi Rotinat-näyttelyyn osallistuvista taiteilijoista. Monesti taiteilijat ajattelevat töistään näin; että se on lahja ihmisille ja yhteiskunnalle. Ihmiset saisivat olla kiitollisia siitä, että taiteilijat tekevät teoksiaan. Eiväthän ihmiset voisi elää ilman taidetta!? Jotkut muistavat taidejärjestöjen mielenilmaisut 80-luvulla, kun julkiset patsaat peitettiin pressuilla, että saataisiin ihmiset tajuamaan taiteen tärkeys yhteiskunnassa. Mutta, jos ollaan rehellisiä, niin monet ihmiset olisivat iloisia jos patsaat peitettäisiin.

Tosiasiassa ihmiset pärjäisivät hyvin ilman taidetta, ainakin ilman taide-elämää ja taidehierarkiaa. Ainahan ihmiset ovat olleet luovia, ilman että siihen olisi tarvittu taiteen käsitettä. Puhtaan, vapaan taiteen käsite luotiin vasta 1700-luvulla Kantin filosofiassa. Vapaaehtoiseen, alkuperäiseen luovuuteen liittyy vahvasti lahjan antamisen olemus. Silloin tehdään teosta pyyteettömästi ja ilolla, ja parhaimmassa tapauksessa samalla luodaan jotain mitä ennen ei ole koettu, jota myös voidaan kutsua taiteeksi. Mutta kun filosofit ovat pohdiskelleet lahjan olemusta on usein tultu siihen johtopäätökseen, että täysin pyyteetöntä lahjaa ei ole, jollei oteta huomioon esim. vanhempien lapsille ostamia joululahjoja. Ja tietysti lahjan antamisen ideaan kuuluu myös sisäinen toivomus, että saataisiin takaisin vastalahja, jonka ei tarvitse olla rahaa, mutta esim. rakkautta ja hyväksyntää. Antropologit ovat tutkineet heimojen lahjanvaihtorituaaleja, jotka ylläpitävät yhteiskuntarauhaa, esim. Bronislaw Malinowskin selvitykset lounaisen Tyynenmeren Trobriand-saarten asukkaiden kula-vaihtojärjestelmästä. Jos monimutkaiset vaihtorituaalit rikotaan ja vastalahja jää antamatta, siirrytään helposti luonnontilaan ja sotaan.

Taidetta ammatikseen tekevät joutuvat kuitenkin keskelle rumbaa, johon liittyy taideteoksen myyntiä, odotuksia siitä millainen taide myy, ja taiteilija myös joutuu määrittelemään miten itse liittyy vallalla oleviin taidesuuntauksiin. Taide muuttuu näin, ainakin osittaisesti, objekteiksi joilla on rahallista arvoa. Tässä mielessä performanssitaide tulee lähelle lahjan antamista sen alkuperäisessä merkityksessä. Performanssit tehdään monesti melkein ilmaiseksi ja ne tehdään paikoissa, missä jokainen voi kokea sen ilman pääsymaksua. Rotinat-näyttelyssä Kirsi Pitkänen lahjoitti meille performanssin. Samoin installaatiotaide, joka rakennetaan johonkin tiettyyn paikkaan, ehkä yhden ainoan kerran.

Vaikka taiteellinen tuotanto on keskittynyt myytävien taideobjektien tekemiseen, niin monen taiteilijan mielessä on tehdä täysin pyyteistä vapaa teos. Ja yhä edelleen monet taiteilijat voivat kokea vaikeaksi puhua rahasta taiteen yhteydessä. Ruotsalaisella kuvanveistäjällä Carl Milleksellä oli toiveena tehdä veistos, jota ei kukaan paitsi Jumala näkisi. Hänen tarkoituksena oli pystyttää veistos johonkin pieneen saareen Tukholman saaristossa, missä ainostaan Jumala tai satunnainen matkaaja näkisivät sen. Kuvaavaa on myös että Milles ei koskaan ehtinyt toteuttaa ideaansa, koska oli niin kiinni tuottavien veistoksien tekemisessä!

Kun Rotinat-näyttelyä suunniteltiin yhdessä läänintaiteilija Jere Ruotsalaisen kanssa, haluttiin kokeilla mitä syntyy jos taiteilijat saisivat lahjana materiaaleja Iisalmessa toimivilta yrityksiltä ja antaisivat vastalahjana työpanoksensa, ideoita ja elämyksiä. Taiteilijat voisivat vapaasti kokeilla eri ideoitaan yhteydessä, jolloin ainakin materiaalit ja näyttelypaikka olisi ilmainen. Iisalmi vastasi iloisesti. Monet yritykset antoivat materiaaleja; betonia, kaljakoreja, puuta, keittiökaappeja jne., kaupunki tarjosi näyttelypaikan, sekä mahdollisuuden tehdä töitä myös kaupunkiympäristöön, taidetoimikunta julkaisun. Taiteilijat vastasivat ideoillaan. Kun olen seurannut esim. miten Kristiina Korpela on puurtanut sateisen kesän läpi kurpitsaviljelynsä kanssa olen varma että ollaan vaarallisen lähellä pyyteettöman lahjan olemusta. Vaarallinen sen takia että esim. Derridan mukaan lahja häiritsee taloutta, koska se on jotain, joka ei palaa, kierrä eikä alistu kehäkuviolle. On jotakin jota ei välittömästi voida muuttaa hyödyntavoitteluksi.

Tutkija Jakke Holvaksen mukaan lahjat ovat persoonallisia siinä mielessä, että niillä on jokin osa tietyn omistajansa, metsän ja maaperän ”hau”ta. Antajalla on haun kautta vaikutusvaltaa vastaanottajaan . Sen sijaan lahjoja vaihdettaessa liikkeessä on esineen henki, joka pysyy arvottomana jatkuvien mitätöivien vastalahjojen avulla, sinetöimisten avulla. Hau painostaa antajaa antamaan ja velvoittaa vastaanottajaa tekemään vastalahjoituksen – se sitoo vaihtajat toisiinsa.
Näyttelyssä taiteilijat ovat vastanneet yritysten lahjoihin ja tehneet ennennäkemättömiä teoksia. Näyttelyssä suurin osa teoksista, nekin jotka taiteilijat ovat tehneet omin päin ilman materiaaliapua, liukuvat pois rahallisen vaihtoarvon omaavista objekteiksi lahjoiksi, joilla on sisäinen hau-henki. Voisimme jatkaa pohdiskelua ja vetää yhteläisyydet Maorien lahjojen vaihtorenkaaseen. Miten saadaan rengas jatkumaan? Kysymys on nyt siitä miten yhteiskunta vastaa taiteilijoiden lahjaan. Mitä se voi antaa takaisin vastalahjana? Näen tässä montakin mahdollisuutta.

Näyttely viittaa eteenpäin mahdolliseen tilanteeseen, missä taide on oleellinen osa yhteiskunnan ja ympäristön suunnittelua. Merkittävää on esim. Reijo Kärkkäisen ja Riikka Viinikanojan työskentely kehitysvammaisten kanssa. Tätä yhteistyötä voitaisiin kehitellä eteenpäin kokonaisten tilojen ja ympäristöjen suunnitteluun. Seuraavan kerran kun Iisalmessa tehdään kehitysvammaisille tiloja, niin kutsukaa heidät mukaan suunnitteluun. Kristiina Korpelan ympäristöteos puhuu taiteilijan mukaanottamisesta ympäristön suunnitteluun. Kaipaamme enemmän fantasiaa ja iloa ympäristöömme. Eikä julkisten veistoksienkaan ole pakko olla pronssipatsaita. Pelastusarmeija voisi tilata Jarkko Juvoselta lahjalaatikoita. Näin voimme vieläkin juhlallisemmin tehdä lahjoituksemme jouluna.

Ja miksi sisäänkäynnit eivät voi olla elämyksiä. Seuraavaan kaupungintalon rakentamiseen tilatkaa Johanna Väisäseltä vaaoista tehty sisäänkäynti ja Sirpa Miettiseltä ornamentit. Päivi Huttusta voitaisiin palkata valamaan kaikkien iisalmelaisten odottavien äitien vatsoja. Maalauksilla varustettuina niitä voitaisiin ripustaa synnytyslaitokselle lievittämään odottavien äitien (ja isien) jännitystä.
Millaisia lahjoja onnelliset ja tyytyväiset iisalmelaiset voisivat sen jälkeen antaa taas eteenpäin!

Jan-Erik Andersson
Kuvataiteilija, Rotinat-näyttelyn kuraattori.